Saarinen Matti 

Sulo Santeri Salmensaari muistelee Suomen Viikkolehdessä (29.11.1934) Vapaakirkollisen liikkeen vuosikokousta Tampereella 40 vuotta aikaisemmin, vuonna 1894. Kokous oli Salmensaaren mukaan myrskyinen. ”Vanhat” ja ”nuoret” kalistelivat peitsiään pyhityksestä. Saarnaaja Väinö Stenbäckiin, joka esiintyi ”nuorten” pyhitys- ja synnittömyyssuunnan kärkimiehenä, Salmensaari oli tutustunut kotikaupungissaan Jyväskylässä. Väinö jopa kehotti Suloa jättämään opiskelunsa kesken ja kertoi, että Matti Saarinen oli polttanut ylioppilaslakkinsa.

Sulo Santeri Salmensaari, joka oli jo vuosikymmenen ollut Vapaakirkon esimies, kirjoittaa tunteella hajaannuksesta, jonka keskelle hän oli joutunut osallistuessaan ensimmäistä kertaa vuosikokoukseen. Kokouksesta Salmensaaren mieleen oli jäänyt erityisesti Matti Saarisen saarna. Saarisen tekstinä oli ollut: ”Aja pois palkkavaimo poikinensa.” Saarnassa ei jäänytkään epäselväksi lihan mukaan syntyneiden vaino niitä kohtaan, jotka ovat syntyneet Hengen vaikutuksesta. ”Matti Saarinen, tuo vaikutuksille altis ja nopeasti innostunut veli, oli Seinäjoella yhtynyt ’nuoriin’ ja vuosikokoukseen tullessaan innolla liittynyt tähän rintamaan.”

Vuonna 1957 ilmestyneessä kirjassaan Suomen Vapaakirkko – piirteitä sen synnystä ja kehityksestä Sulo Santeri Salmensaari selkeyttää ja syventää ajatuksiaan ja toteaa Saarisesta: ”Otteistaan nopea ja rivakka Matti Saarinen oli jo irtautunut näiden ylivapaiden veljien joukosta, sen vuoksi että oli huomannut, että nämä eivät enää tarvinneet raamattuakaan, koska heillä jo oli kaikki valo, eivätkä rukousta, koska sellaiseen ei enää ollut syytä eikä tarvetta.”

Matin lapsuusvuodet Pernaankylässä

Matti Saarinen syntyi Kauhavalla 23. maaliskuuta 1869. Hänen vanhempansa olivat Kustaa ja Sanna Maria Saarinen. Perhe asui aluksi Kleimolassa, Sannan vanhempien kotitalossa, jossa nuorelle parille syntyi esikoispoika Johan Gustaf vuonna 1867. Perhe muutti sieltä, kun Kustaa otti isännyyden Pernaasta 1/8 manttaalin talossa. Siellä perheeseen syntyivät Matti, Nikolai, Kaisa Serafina, August ja Gabriel.

Lapsuutta varjostivat kuitenkin suuret menetykset ja taloudelliset vaikeudet. Kustaa joutui luopumaan talon isännyydestä ja siirtyi itselliseksi hankkien perheen elannon satunnaisilla töillä paikkakunnalla. Helmikuussa 1880 perhettä kohtasi suurin suru, kun Matin äiti kuoli hänen ollessaan vasta 10-vuotias. Kuuden leskeysvuoden jälkeen vuonna 1886 Kustaa solmi uuden avioliiton 34-vuotiaan Sanna Kaisa Rämäkön kanssa. Ennen tätä avioliittoa vuonna 1881 Sannalle oli syntynyt avioliiton ulkopuolinen poika Aleksander Sannanpoika.

Matin sukunimi tuli perintönä hänen isänsä kotitalon nimestä Saarimaa, ja se muuttui myöhemmin virallisissa papereissa muotoon Saarinen. Matin isä Kustaa kuoli vuonna 1907 Minnesotassa, Yhdysvalloissa.

Kauhavan ensimmäinen kansakoulu ja opin tikapuut

Matin lapsuusvuosina Kauhavalla kuohui myös yhteiskunnallisesti, kuten blogin tarinassa “Kaarlo Kunelius” kerron. Paikkakunnalla riideltiin aluksi kiivaasti kansakoulun perustamista vastaan. Uusi Suometar -lehden kirjoittajan mukaan vastustajat luulivat vitsaillen jopa koko yliopiston muuttavan Kauhavalle, jos pitäjään saadaan koulu.

Vastustuksesta huolimatta kansakoulu avattiin juhlallisin menoin syyskuun lopulla 1874. Aluksi luokkahuone oli niin pieni, että siihen voitiin ottaa vain 27 lasta. Into oli kuitenkin kova: kevätlukukauden alkaessa samaan tilaan oli ahtautunut jo 40 oppilasta. Keväällä 1875 Kauhavan kirkko täyttyi tuhannesta kuulijasta, jotka saapuivat seuraamaan julkista tutkintoa ja kuulemaan, mitä uudessa koulussa oli opittu.

Myöhemmin Kaarlo Kunelius muisteli, kuinka hän pani ilokseen merkille, että pohjalaisten tulisissa rinnoissa hehkui puukon sijaan väkevä voima hengen miekan käyttämiseen. Puukkojunkkarien pojat ja tytöt lähtivätkin yhdessä “kipuamaan opin tikapuita”.

Niinpä yksi suuntasi Jyväskylään, toinen Vaasan lyseoon, ja ajan myötä yhä useampi kauhavalainen eteni aina yliopisto-opintoihin saakka. Todennäköisesti juuri tässä samassa, historian ensimmäisessä Kauhavan kansakoulussa nuori Matti Saarinen sai ensikosketuksensa luku- ja kirjoitustaitoon.

Opintie Vaasaan ja teologian herätysvuodet Helsingissä

Matti Saarinen itse suuntasi kansakoulun jälkeen Vaasan yksityislyseoon. Vuoden 1933 muistokirjoituksessa hänen opintielleen lähtöä kuvataan seuraavasti:

”Tultuaan Vaasan lyseosta ylioppilaaksi v. 1891, harjoitti hän opintoja Helsingin yliopiston jumaluusopillisessa tiedekunnassa. Vähää ennen yliopistoon tuloaan oli hän kokenut hengellisen murroskauden. Helsingissä oli siihen aikaan otollinen maaperä äsken syntyneelle uudelle elämälle, siellä silloin liekkiin leimahtaneen herätyksen johdosta ylioppilas- ja oppikoulunuorison keskuudessa.” (Suomen Viikkolehti 30.3.1933)

Helsingin yliopiston ylioppilasmatrikkeli vahvistaa, että Matti hyväksyttiin yliopiston jumaluusopilliseen tiedekuntaan ja Pohjalaiseen osakuntaan 15. syyskuuta 1891. Matti oli kokenut hengellisen herätyksen jo ennen opintojensa alkua, ja Helsingin vilkas herätysilmapiiri tarjosi otollisen maaperän hänen uskonsa syvenemiselle.

Käänteentekevä kesä Inkerinmaalla

Tuleva pastori Matti Saarinen pyrki aluksi vakavasti toimimaan luterilaisen kirkon pappina. Teologian ylioppilas lähetettiin opintojensa lomassa Inkerinmaalle, jossa hän toimi kirkkoherran väliaikaisena apulaisena Kupanitsan – eli Gubanitsan – luterilaisessa seurakunnassa kesällä 1892. Seurakunnassa vallitsi suuri köyhyys ja kurjuus, ja hengellinen tila oli kylmä, mutta nuoren Saarisen saarnat sytyttivät vastustamattoman liekin.

”Tämän tulisieluisen papin herätyssaarnat olivat kuin huutavan ääni korvessa”, muisteli eräs Saarista kuunnellut vanha talonisäntä myöhemmin. Monet tulivat herätykseen ja uskoon hänen raamatunselitystensä kautta.

Voimakas hengellinen liikehdintä oli kuitenkin liikaa paikalliselle kirkkoherralle. Kun Saarisen esimies ei hyväksynyt nuoren apulaisensa synnyttämää herätystä ja sen luonnetta, Matti joutui tekemään elämänsä suurimman ratkaisun. Hän ymmärsi, ettei hänen sisäinen palonsa sopinut valtiokirkon kankeisiin raameihin, ja päätti lopullisesti jättää haaveet luterilaisesta pappisurasta liittyäkseen vapaakirkolliseksi sananjulistajaksi.

Syksyllä Matti palasi Suomeen, ja lokakuussa 1892 paikallinen Inkeri-lehti raportoi jo uuden ylioppilaan saapuneen hänen tilalleen Gubanitsaan. Saarisen jälkeensä jättämä vapaa herätys jäi kuitenkin palamaan paikkakunnalle. Jumalan työn tukipylväiksi nousivat paikalliset vaatturiveljekset Pietari ja Juho Hämäläinen, jotka kulkivat kylissä ommellen vaatteita ja puhuen ihmisille Kristuksesta.

Lähteet eivät kerro suoraan, missä määrin Saarisen työ vaikutti Hämäläisen veljesten myöhempään toimintaan. Myöhemmät muistot kuitenkin liittävät veljekset siihen herätysliikkeeseen, joka Kupanitsassa virisi 1890-luvun alussa ja jatkui Saarisen lähdön jälkeenkin. Uskoon tulleet alkoivat kokoontua kodeissa viettämään ehtoollista ja tutkimaan Sanaa ilman kirkon virallisia rakenteita.

Verkostoitumista ja paloa Sanan puolesta

Vapaaseen herätysliikkeeseen siirtynyt Matti Saarinen alkoi nopeasti verkostoitua muiden nuorten sananjulistajien kanssa. Juhannuksena 1893 hän oli mukana Viipurin lähetyskokouksessa. Siellä hän johti rukouksia ja saarnasi yhdessä sellaisten ”nuoren polven” vaikuttajien kuin Erik Hertz ja Kaarlo W. Wikin kanssa. Kokous oli täynnä yksimielisyyden ja rakkauden henkeä, mutta vapaan herätysliikkeen sisällä alkoi jo kypsyä opillisia jännitteitä pyhityskysymyksissä.

Vaikka Saarinen teki yhteistyötä radikaalimpien nuorten kanssa, hän teki alusta alkaen selväksi, ettei hän jakanut heidän äärimmäisiä opillisia korostuksiaan. Matin oma vakaumus käy ilmi muun muassa Turun lähetyskokouksessa keväällä 1894. Siellä hän puhui painokkaasti Psalmin 119 pohjalta:

”Usein luulee ymmärtävänsä, mutta kun Jumalan sanan valossa tutkii, niin huomaa erehtyneensä. Sana on siis tarpeellinen. Mutta toiselta puolen, jos sana on vain pään tietoa (1. Kor. 13:2), ei se mitään merkitse, vaan kun Jumalan Henki saa tehdä sanan eläväksi, silloin kääntymätön rupeaa etsimään sielunsa pelastusta.”

Tämä puheenvuoro paljastaa Saarisen teologisen tasapainon. Samalla kun herätysliikkeen radikaalein siipi oli jo ajautumassa niin sanottuun ”ylivapauteen” – kuvitellen, etteivät täydellisyyden saavuttaneet uskovat tarvinneet enää edes Raamattua tai rukousta – Saarinen piti itsepäisesti kiinni kirjoitetusta Sanasta.

Opintojen hylkääminen

Yliopiston matrikkelimerkintä Teol. yo → 1894 vahvistaa, että Saarinen jätti viralliset opintonsa kesken vuonna 1894. Samana vuonna hän osallistui Vapaakirkollisen liikkeen vuosikokoukseen Tampereella. Filosofian tohtori Erik Hertz oli Salmensaaren mukaan pyhitysliikkeen todellinen henkinen johtaja. Salmensaari kirjoittaa: ”Vilpitön ja hurskas mies ei käyttänyt hänelle annettua puheenvuoroa, vaan hänen puolestaan puhuivat Matti Saarinen ja Kaarlo Waismaa.”

Myöhemmin Salmensaari muisteli (Suomen Viikkolehti 29.11.1934) käyttäneensä itse vain lyhyen puheenvuoron, koska Akseli Skutnabb oli pyytänyt saada puhua hänen jälkeensä. ”Kun sitten Skutnabbin piti nousta puhumaan, ilmoitti Braxén, että noudatetaan ohjelmaa ja kokous on loppunut. Tästä huolimatta Skutnabb nousi puhumaan, mutta Braxén aloitti voimakkaan laulun, joka teki puhumisen mahdottomaksi.”

Tapaus kuvastaa, kuinka kärjistyneeksi pyhityskiista oli Tampereen vuosikokouksessa jo kehittynyt. Saarinen esiintyi kokouksessa niiden nuorten saarnaajien joukossa, jotka olivat tuolloin läheisessä yhteydessä pyhitysliikkeen johtohahmoihin. Myöhemmin ”nuorten” ryhmä hajosi useiden keskeisten henkilöiden kuoleman ja opillisten erimielisyyksien seurauksena. Erik Hertzin kuoltua liikkeen näkyvimmäksi johtohahmoksi nousi Väinö Stenbäck. Saarisen myöhempi toiminta viittaa siihen, ettei hän seurannut Stenbäckiä tämän radikaaleimmissa näkemyksissä, vaan lähestyi vähitellen niitä vapaakirkollisia vaikuttajia, joita myöhemmin alettiin kutsua ”vanhoiksi”.

Samoihin vuosiin osui myös vapaan lähetyksen järjestäytyminen. Vuosikokoukset korostivat saarnaajien vastuuta yhteiselle komitealle ja pyrkivät rajoittamaan omavaltaista toimintaa. On mahdollista, että tällainen kehitys vaikutti myös niihin jännitteisiin, jotka vähitellen hajottivat nuorten pyhitysmiesten rintamaa, mutta lähteet eivät kerro tarkasti, miten päätökset vaikuttivat yksittäisiin henkilöihin.

Ehkä samaan yhteyteen liittyy myös kertomus Saarisen ylioppilaslakin polttamisesta. Salmensaari kertoo kuulleensa Väinö Stenbäckiltä, että Saarinen oli polttanut ylioppilaslakkinsa, mutta lähteiden perusteella jää epäselväksi, oliko kyse todellisesta tapahtumasta vai kärjistetystä tavasta kuvata Saarisen valmiutta luopua akateemisesta urastaan kutsumuksensa tähden. Lähteet eivät myöskään kerro, oliko kyse protestista kirkollisia rakenteita vastaan vai pikemminkin henkilökohtaisesta ratkaisusta luopua papinurasta.

Saarinen lähetyskokouksissa

Tampereen vuosikokouksen jälkeen Matti Saarisen toiminta näyttää vakiintuvan osaksi vapaakirkollista julistustyötä. Suomen Viikkolehden mukaan hän esiintyi tämän jälkeen yhä useammin kokeneiden herätysliikkeen saarnaajien, kuten Antti Mäkisen ja Hjalmar Braxénin, rinnalla.

Elokuussa 1895 Saarinen osallistui Orisbergin suureen lähetyskokoukseen, johon oli kokoontunut runsaasti väkeä lähiseudun pitäjistä. Kokouksessa käsiteltiin muun muassa kysymystä: ”Mikä on se terveellinen oppi, josta Paavali epistolassaan puhuu?” Saarinen oli mukana useiden muiden saarnaajien joukossa pitämässä esitelmiä ja puheenvuoroja kokouksen eri vaiheissa.

Seuraavana vuonna, helluntaina 1896, Saarinen oli mukana Jyväskylän lähetyskokouksessa. Lähteiden mukaan kokous oli uskovien keskinäistä yhteyttä vahvistava ja monipuolinen tilaisuus, jossa käsiteltiin sekä raamatuntekstejä että lähetyskysymyksiä. Saarinen esiintyi useissa kokouksen puheenvuoroissa, muun muassa Sakarjan kirjan ja Sananlaskujen tekstien pohjalta.

Kokousohjelmaan kuului myös ulkoilmatilaisuuksia ja vierailuja, kuten käynti rehtori Kahelinin huvilalla sekä rukoushetki hänen edesmenneen puolisonsa haudalla. Näiden yhteyksien kautta kokous yhdisti julistuksen, keskustelun ja yhteisen rukouselämän.

Tammikuussa 1897 Saarinen oli mukana Tampereella vapaaseurakunnan järjestämässä lähetyskokouksessa. Suomen Viikkolehden mukaan kokoukset olivat väkirikkaita ja päättyivät myös sielunhoidollisiin keskusteluihin. Saarinen osallistui kokouksiin muiden saarnaajien rinnalla, ja kokousten yleisilmapiiriä kuvattiin sydämelliseksi ja yksimieliseksi.

Ruotsin Torpin vuosikokous 1897

Suomen Viikkolehdessä vuonna 1897 julkaistun matkakertomuksen mukaan Matti Saarinen osallistui kesällä Helgelseförbundetin vuosikokoukseen Torpissa Ruotsissa. Kirjoittaja A. A. S. kuvaa matkaseuruetta, joka kulki Viipurista Tukholman kautta Kumlaan ja edelleen kokouspaikalle, jossa osallistujia oli hänen arvionsa mukaan tuhansia.

Kirjoittaja korostaa erityisesti kokouksen voimakasta hengellistä ilmapiiriä. Hänen mukaansa osallistujat jakaantuivat pieniin ryhmiin rukoilemaan, laulamaan ja kertomaan kokemuksistaan, ja nämä epämuodolliset kokoontumiset olivat keskeinen osa kokousviikkoa. Julkisten puheiden rinnalla esiintyi runsaasti henkilökohtaista todistamista ja rukouselämää.

Samassa kuvauksessa kokous esitetään myös selvästi järjestäytyneenä lähetysliikkeen tapahtumana. Helgelseförbundetilla kerrotaan olleen laaja evankelistaverkosto Ruotsissa sekä lähetystyötä Kiinassa ja Afrikassa, ja vuosikokouksessa käsiteltiin myös uusien lähettien lähettämistä.

Saarisen osuus kokouksessa jää kuvauksessa osaksi laajempaa osallistujajoukkoa, jonka yhteinen toiminta rakentui sekä virallisten kokousten että vapaamuotoisten rukous- ja todistustilanteiden varaan. Matkan lopuksi suomalaiset osallistujat palasivat kotimaahan Tukholman kautta.

Matka Amerikan suomalaisten pariin

Kesällä 1900 hän teki matkan Pohjois-Amerikkaan, jolloin hän otti osaa Vapaalähetyksen edustajana suureen ekumeeniseen lähetyskokoukseen New Yorkissa. Samalla hän teki saarnamatkan siirtolaissuomalaisten keskuuteen. Suomen Viikkolehti ilmoitti kesäkuussa 1900 Saarisen osoitteeksi Fitchburg, Massachusetts.

Matkasta muodostui tiivis, lähes neljä viikkoa kestänyt evankeliointikiertue Ohion ja Pennsylvanian suomalaisalueilla. Kesä–heinäkuun vaihteessa Saarinen palveli lähetyskokouksessa Ashtabula Harborissa, Ohiossa. Paikallinen saarnaaja K. A. Lindroos raportoi lehteen, että Matti saarnasi Jeesuksen ristin salatusta voimasta sekä rikkaasta miehestä ja Lasaruksesta. Kokoukset vetivät kirkot ja kodit niin täyteen siirtolaisväkeä, etteivät kaikki mahtuneet sisälle.

Matka oli täynnä koskettavia ja inhimillisiä kohtaamisia. Eriessä, Pennsylvaniassa, Saarinen vieraili paikallisessa sairaalassa katsomassa vakavasti sairaana makaavaa suomalaista kansalaista, jonka kuolonkamppailu ja hengellinen hätä jättivät syvän jäljen mukana olleisiin.

Vastapainona raskaalle työlle Saarinen vieraili eräässä katolisessa kirkossa, jossa hän tutustui ripittäytymisen käytäntöön sekä kirkkotiloihin.

Kiertueen suurena huipentumana oli Conneaut Harborin suomalaisen Vapaakirkollisen Lähetyskirkon vihkijäisjuhla 30. syyskuuta 1900. Siirtolaiset olivat keränneet valtavan, lähes 9 000 markan summan rakentaakseen Broad- ja Lake-katujen kulmaan oman 200-paikkaisen pyhättönsä keittiöineen. Saarinen osallistui uuden kirkon vihkijäisjuhlaan ennen paluutaan kotimaahan.

Pietarin konsistorin kielto

Matti Saarisen saarnaajaura Inkerinmaalla jatkui myös nuoruusvuosien jälkeen. Vaikka vapaakirkollisen liikkeen viralliset historiateokset eivät tätä käännettä tunne, vanhat sanomalehtiarkistot paljastavat Saarisen joutuneen myöhemmin keskelle korkean tason kirkkopoliittista vääntöä.

Vuonna 1900 Pietarin luterilainen konsistori oli asettanut tiukan kiellon, joka esti suomalaisia vapaakirkollisia saarnaajia – Matti Saarisen, Alfred Nymanin ja Eskil Rehnforsin – pitämästä hengellisiä kokouksia Pietarin kuvernementissa. Päätös tehtiin saarnaajia itseään kuulematta, ja se aiheutti heille vuosien ajan suuria käytännön vaikeuksia ja todellisia vainoja virkavallan kanssa. Jumalan työtä tehtiin Inkerissä alusta alkaen ristin ja painostuksen alla. Eeva Humala kertoo päiväkirjassaan evankeliumijuhlasta, jossa Kupanitsan kirkkoherra Alex Vehniäinen antoi Saarisesta ja Rehnforsista poliisille vangitsemiskäskyn, huolimatta siitä, että Matti oli aiemmin ollut apulaispastorina samassa pitäjässä. Matkaa tehtiin virkailijalta toiselle, kunnes ystävällinen poliisi lopulta vapautti heidät.

Tilanteeseen tuli yllättävä käänne vasta seitsemän vuotta myöhemmin. Kotimaa-lehti raportoi 19. heinäkuuta 1907 kristillisen työn tilanteesta Inkerinmaalla:

”Venäjän sisäasiainministeri on Pietarin kuvernementin hallituksen kautta antanut suomalaisille vapaakirkollisille saarnaajille Alfred Nymanille, Eskil Rehnforsille ja Matti Saariselle luvan pitää hengellisiä kokouksia koko Pietarin kuvernementissa. Näin on kumottu se Pietarin luterilaisen konsistorion kielto, joka noin seitsemän vuotta sitten annettiin mainituille saarnaajille asianomaisia ollenkaan kuulustelematta ja josta heille on ollut niin monta vaikeutta.”

Virkavallan antama virallinen suojelus oli suuri helpotus. Samana kesänä 1907 Inkerinmaan vapaan lähetyksen ystävät kokoontuivat viettämään vuosikokoustaan juhlallisissa merkeissä Hietamäen pitäjän Kaikkosen (Nuolijoen) kylässä. Paikalla raportoimassa ja saarnaamassa oli myös Matti Saarinen, joka kuvasi paikallista seurakuntaa ”vakavaksi, sydämelliseksi ja monissa tulissa kuljetuksi kansaksi”. Heille usko ei ollut mukavuuden tai kunnian tie, vaan se oli vaatinut todellista kestävyyttä.

Elämäntyö ja viimeinen rukous

Matti Saarinen toimi saarnaajana muun muassa Oulussa, Helsingissä, Viipurissa, Mikkelissä ja Kuopiossa. Kun vapaalähetys jaettiin kahteen piiriin, hän toimi Itäisen piirin johtajana 20 vuoden ajan. Vapaalähetyksen keskuskomiteaan hän kuului yli kymmenen vuoden ajan, ja Suomen Vapaakirkon hallituksessa hän toimi sisälähetysjaoston johtajana kolmen vuoden ajan. Saarnaajaliiton puheenjohtajan tehtävässä hän toimi 13 vuotta. Puoliso 1917 Karin Ulrika Blomqvist, k. 24.5.1933.

Pastori Matti Saarisen elämäntyö ulottui vapaan herätysliikkeen varhaisista vuosista aina 1930-luvun alkuun saakka. Hän palveli saarnaajana eri puolilla Suomea, osallistui lähetyksen ja seurakuntatyön johtamiseen sekä vaikutti monien ihmisten hengelliseen elämään. Hänen elämänsä vaiheisiin mahtuivat niin nuoruuden etsinnät, opilliset kiistat, laajat saarnamatkat kuin vuosikymmeniä kestänyt uskollinen työ seurakuntien hyväksi.

Saarisen viimeisiksi jääneissä sanoissa tiivistyy paljon siitä uskosta, jonka varassa hän oli kulkenut koko aikuisen elämänsä. Suomen Viikkolehden muistokirjoituksen mukaan hän rukoili vähän ennen tajuntansa sammumista:

"Herra, Sinun apusi on aina ollut niin selvä ja ihana! Me kiitämme Sinua nyt kaikesta, kiitämme täydellisestä pelastuksesta, jossa saamme kulkea eteenpäin, ja meillä on turva tänä päivänä ja tulevinakin. Kiitos Herra, että minunkin sydämeni on saanut uuden elämän Sinulta! Kiitos, että saamme vielä kuulla Sinun äänesi, vanhat ja nuoret. Kiitos, että viimeisenä päivänä autat meitä. Muista veljiä, veljiä kaikkialla. Kätke jokaista Jeesus! Sinun turvissasi on voima. Sinun käsiisi saamme nukkua. Aamen."

Näissä sanoissa näkyy sama luottamus, joka toistuu läpi Saarisen elämänvaiheiden: usko Jumalan johdatukseen, kiitollisuus pelastuksesta sekä huoli niistä ihmisistä, joiden keskellä hän oli tehnyt työnsä. Niiden varaan päättyi myös hänen oma matkansa maaliskuussa 1933.

Viimeinen tervehdys

Matti Saarisen kuolema kosketti laajasti niitä ihmisiä, joiden rinnalla hän oli kulkenut vuosikymmenten ajan. Yksi heistä oli karjalainen ystävä Iina Karttunen, joka oli tavannut Saarisen vielä hänen viimeisinä päivinään. Suomen Viikkolehdessä julkaistiin huhtikuussa 1933 hänen kirjoittamansa runo, joka toimii samalla henkilökohtaisena jäähyväisenä pitkäaikaiselle työtoverille.

Matti Saariselle

Sun elinpäiväs’ ehtoo viimeinen.

on juhlahetki Sulle, ihmeinen

 

Kun lauha tuuli lähtövirttä laulaa,

ja iltatähti tuikkii taivaan rauhaa.

 

nyt vuode aukee, niin pehmoinen,,

ja Isän sydän avoin, lämpöinen.

 

Oi, vaivu lapseni ja paina pää.

mun lepohoni ainiaaksi jää.

 

Kuin raatajalle jälkeen päivätyön,

niin suloisena lankee rauha yön

on väsyneelle varmaan hetki parhain,

kun helähtävi iltakello armain….

 

Se soittaa suureen juhlaan, hiljaisuuteen,

se siivin kantaa sielun, eloon uuteen,

miss’ kuuleana taivas kirkastuu,

ja kiitosvirteen henki valmistuu.

 

Kauas häipyivät jo rannat maiset,

jäivät taistot, tuskat polttavaiset,

kaikki ahdistukset ainiaaksi,

aallokot, miss’ ruhjoutuvi haaksi,

tänne myrskyt, eivät enää yllä,

onnen mailla rauhaa yltäkyllä,

pelko saavuta ei milloinkaan,

kaikki täällä on kuin unta vaan.

 

Päämäärän saapuessa askelees’

on painavat – ja loppuun uupuneet,

 

nyt esirippu hiljaa siirretään

ja otsahasi kirkkain piirretään,

se uusi nimi, jot’ ei tunne maa,

ei tiedä ykskään, - hän vaan, - ken sen saa.

 

Karjalasta kaihoin, Sua siunataan,

viime vuoteellesi, kun käyt nukkumaan,

täällä monta lyhdettä on sulla,

elovainiolla leikatulla….

täällä muistos’ säilyy rakkahana,

kuljit nöyränä ja hartahana,

herkin mielin, aina tunnoin totisin,

pyysit pieni olla, ase Mestarin,

kylvöaikas’ käytit ahkerasti,

taivaan sade siunaten sen kasti.

 

Kiittäväin joukkoon pääsit juhlimaan,

ikuinen virsi kaikuu ainiaan!

 

Iina Karttunen, Suomen Viikkolehti 6.4.1933

 

Terho Sormunen, 17.6.2026